Pelko. Se voi olla lamauttavaa, vallitsevaa, hallitsevaa, mielessä jatkuvasti. Se voi liitttyä mihin vaan. Perheeseen, kuolemaan, elämään. 

Ajattelin hieman valoittaa tätä pelko asiaa. Tottakai pelkään lapseni puolesta. Varsinkin tuon työni puitteissa pelko nousee aiheelliseksi asiaksi. Olen siis lähihoitajana palvelutalossa, siellähän nyt sattuu ja tapahtuu. Mummot/papat lyövät, potkivat, haukkuvat, kiroilevat, haistattelevat. Tänään sattui sellainen juttu, että olen alkanut miettimään tuota työtä. Onko se loppujen lopuksi turvallista? Eräs mummo siis koetti potkaista mahaani ja viha nousi esiin. Potkiminen on sellainen asia mitä en siedä, en varsinkaan hoitajana, vähiten raskaana olevana. Heti heräsi pelko, onko kaikki hyvin kuitenkin? Eihän se potku ollut kova, ehdin sen verran väistämään, mutta silti se on jäänyt nakertamaan mieleeni. Mitä JOS? Mitä JOS olisi käynyt jotain? Mitä JOS olisin saanut keskenmenon? Mitä sitä jossittelemaan, mutta silti.. Mitä JOS?

Laskin, että reilu 3viikkoa sitten plussasin. Siihen 3viikkoon on mahtunut paljon. Niin väsymystä, naurua, iloa, pelkoa, turhautumista, jännitystä ja onnellisuutta. Itkusta puhumattakaan! 

Tässä tapahtui kaksi eri asiaa, jotka saivat kyyneleet silmiin ja olon herkäksi. Mieheni kanssa olimme kirpputorilla ja ykskaks mieheni seisahtui lastenvaatteiden eteen ja alkoi niitä hiplailemaan ja katselemaan. Mieheni ei yleensä tälläistä tee, hymähtelee jos itse katson. Tästä tiesin jo, miten tosissaan hän on ja miten kovasti haluaa tätä lasta. <3
Toinen tapahtuma sattui tänään. Mieheni tuli halailemaan takaapäin ja silitteli samalla vatsaani hellästi. Eihän se kuulosta ihmeelliseltä, mutta minulle tämä oli todella tärkeä teko. :,) Vatsan silittely tuntuu aluksi hassulta, sitten se tuntuu hyvältä, läheisyydeltä ja rakkaudelta. <3

Asiasta kukkaruukkuun. Kun nyt kerran tuli vatsa puheeksi.. Olen huomannut, että vatsani on pyöristynyt jo hiukan. Ei ole enää "löllerö", vaan kovempi ja isompi. Työvaatteet kätkee aika hyvin vielä tuon mahan ja koetan olla silittelemättä mahaani muiden nähden. Hissi on tähän mainio paikka. Silitellä masua ja vilkaista hissinpeilistä. Lääkäriltä todistus kouraan, ettei yövuoroja ja kertomaan työnantajalle. Iiks! Tottahan se jännittää kertoa..

Niin, mutta pelko. Pieni sana, suuri merkitys. Pelätä voi ihan mitä vaan, pelkään vaan lapseni puolesta ja haluan puolustaa häntä. Pientä ihmettä. Aikainen sairauslomakin olisi tarpeeseen, ellei nämä aamuolot ala tästä parantua. :) Siitäkin riittäisi tarinaa kerrottavaksi (onneksi en kärsi kovin pahasta aamupahoinvoinnista, vaan yleensä päivän kestävästä etovasta olosta), mutta nyt taitaa olla aika tämän mamman lähteä syömään iltapalaa ja untenmaille! :)

PS. Laitoin nettiin ilmoituksen, että saisin kirjekavereita muista mammoista/tulevista mammoista ja muutamia vastauksia jo tuli! :) Katsotaan mihin tämä johtaa.. :)