13.1. oli äippäpolilla kontrolli. No, heti ekana mittaili siinä verenpaineen ja kauhisteli paineita. Alapaine huiteli taivaissa ja kyseli olo. Olo oli mitä mainioin, ei mitään ongelmia tai päänsärkyjä. Ultrassa vähän meinasi shokki iskeä ensimmäisen kerran. Paino ei lapsella ollut se mitä olisi pitänyt olla ja pissanäytteessä proteiinit +++. Lääkäri rauhallisesti totesi, että ottavat osastolle tarkkailuun juuri paineiden ja proteiinimäärän takia sekä alkavat miettimään pitääkö synnytys käynnistää aiemmin, ettei munuaiset petä. Eipä siinä, odottelemaan hoitajaa ja osastolle. Ranneke käteen ja huoneessa vähän ihmettelyä miten näin kävi. Pieni shokki koko ajan yllä ja pelko. Miehelle tekstaria töihin, että saattaa olla pieni nyytti pian sylissä jos päättävät käynnistää. Miehellä sydän jätti pari lyöntiä väliin. Itkuahan siinä piti niellä, eihän sen näin pitänyt mennä! Vasta helmikuussahan se aika oli, ei ole vielä edes täysikasvuinen, viikkoja vain 34+5 Miten se pieni edes pärjäisi?

Lääkäri tuli seuraavana päivänä juttelemaan ja puheli, että käynnistävät synnytyksen kummankin hyvinvoinnin kannalta. Sen verran rajuksi heittäytyi tuo raskausmyrkytys, että näin oli parempi. Keskiviikkona marssittiin sitten synnärille alakertaan, tippaa käteen ja odottelemaan supistuksia. Myöhemmin tulikin supistukset, kipeäähän se teki, mutta onneksi mies oli tukena. Hampaita purren ja miehen kättä puristaen. Eräs hoitaja totesi, että kohta teillä on nyytti sylissä! Siinä vaiheessa iski todellisuus rajummin vastaan. Nytkö jo?!

Kello läheni puoli yötä, lapsivesien puhkaisu ei auttanut asiaa. Sydänäänet heikkeni lapsella aina supistusten tullessa. Lääkäri totesi, että voivat leikata heti kun haluan. En halunnut. Pian lääkäri marssi uudestaan huoneeseen, kertoi että oli puhunut toisen lääkärin kanssa ja heistä olisi parasta tehdä sektio, kummankin hyvinvoinnin kannalta. Siinä vaiheessa pelotti. 

Sektio sujui hyvin, syntyi pieni terve poika kello 23:24. Pituutta löytyi 44cm ja painoa 2120g. Pienestä se on ponnistettava ylöspäin. Poika joutui suoraan keskolaan, nenämahaletkuun ja lämpökaappiin. Itse tärisin tässä vaiheessa jännityksen laukeamisesta ja helpotuksesta. Rauhottavia ja lepoa. Pojan ehdin vilauksella nähdä ja tuntea poskella.

Seuraava päivä meni kivuissa. Pikku hiljaa sain nousta seisomaan, siirtyä suihkuun. Pyörätuolilla käytiin katsomassa poikaa. Niin pieni ja nukkemainen. Pikku hiljaa jaksoin itse kävellä alas, vietin keskolassa päivät. Osastolla kävin vain syömässä ja nukkumassa. Poika oli kengurussa, ihokontaktissa melkein päivittäin. Oltiin vaan ja ihmeteltiin. 

Viimeisinä päivinä sairaalassa olin yötä perhehuoneessa pojan kanssa kahdelleen, Yöt sujui hyvin. Kaikkein vaikeinta oli, kun melkein kahden viikon jälkeen pääsin itse pois ja jouduimme pojan jättämään vielä keskolaan. Itkin sen illan ja sydäntä raastoi. Oli niin paha olla, ruoka ei maittanut. Ikävä oli valtava ja itku koko ajan päällä. 

Sunnuntaina lastenlääkäri tarkasti pojan ja laski pojankin kotiin. Voi sitä ilon ja riemun määrää! Tosin mies lähti samana päivänä Helsinkiin koulutukseen, jäätiin siis kahdestaan. Ikävä on valtava, mutta pojan kanssa aika menee kuin huomaamatta. Perjantaina tulee neuvola tarkastamaan pojan painoa. 

Vaikka ei kaikki mennyt niin kuin olin ajatellut, en voisi olla onnellisempi. <3 Oma pikku tuhisija nyytti vieressä, ihana aviomies ja perhe-elämä. Tästä se arki lähtee pikku hiljaa rullautumaan eteenpäin. 

Tähän lopuksi vielä pari tuumausta. Kyllähän se sektio vähän jännitti siinä vaiheessa, mutta se meni lääkärin mukaan hyvin. Haava alkaa parantumaan hyvää tahtia, on siisti. Lääkäri kysyi vielä jäikö joku harmittamaan. Ei, ei jäänyt. Parempi näin, että ollaan kumpikin hengissä ja voidaan hyvin. Se on pääasia. 

Nyt moni tuttu pelkää, että heille käy samoin. Turhaa sitä stressaa, kaikki päättyy kuitenkin hyvin. Henkilökunta oli ihanaa ja ammattitaitoista, yksin ei tarvinnut jäädä murehtimaan tai pohtimaan asioita. 

Taitaa olla aika perustaa uutta blogia vauva-arjesta. Eihän sitä tässä enää raskaana olla. :) 

Tähän raskauteen liittyi paljon kaikkea mitä en kuvitellut. En osannut ajatella, että raskausmyrkytys iskee, närästää niin ettei saa unta tai joudun sektioon, ettei lapsi kasva käyrien mukaan vatsassa. Silti kaikki päättyi hyvin. Ei jäänyt huono mieli mistään, tuo nyytti on kaiken sen arvoinen. <3